Välillä sitä unohtaa, kuinka onnekas oikeasti on ~

Yritän kirjoittaa mahdollisimman selkeästi ajatukseni tekstiksi, mutta se on välillä vähän haastavaa tällaiselle mietiskelijälle, joten älkää tuomitko näitä kirjoituksiani välittömästi.

Mietin tätä aihetta yksikseni toissaviikolla kerran, kun kävelin rautatieasemalta tallille. Vatvoin sitä päässäni siinä kävellessäni ja ajattelin että tästä olisi kiva kirjoittaa sellainen vähän "syvällisempi" postaus, kun nykyään blogissa on lähinnä Bertan ja minun kuulumisia.

Sitä ei oikeasti aina muistakaan, kuinka onnekas on, kun on oma poni tai hevonen. Silloin ei tajua, kuinka harvalla siihen on mahdollisuus. Sitä pitää jo itsestäänselvyytenä. En väitä etten itse muka välillä pitäisi, tottakai. Mutta silti pitäisi aina välillä pysähtyä miettimään, mitä se on antanut ja kuinka kiitollinen kaikesta on.

Kuten jo olen sanonut tässä postauksessa, tämä vuosi Bertan kanssa on ollut yhtä vuoristorataa. Se on ollut äärimmäisen opettavainen. Sitä oma hevonen antaa eniten; se opettaa. Niin käytännössä, kuin myös tulevaisuutta varten tarvittavissa asioissa. Näitä ovat mielestäni kärsivällisyys, päättäväisyys, periksiantamattomuus ja kaikkein tärkein; vastuu.
Olen kiitollinen kaikista sekunneista Bertan kanssa, niin onnistumisista, kuin myös sairastelustakin. Ne opettivat, millaista hevosen omistaminen ihan oikeasti on. Ja kaikki nämä vain vuoden sisällä. Toisaalta sitä joskus ajattelee, että kunpa olisi helppo hevonen. Sellainen, jolla ei olisi niin herkkää ihoa tai niin helposti nesteileviä jalkoja jnejne. Mutta sitten pitää muistutella itselleen, että kaikki tämä kasvattaa. Kukaan ihminen ei ole täydellinen! Ei kukaan hevonen tai ponikaan voi olla. Mutta silti nämä huonotkin asiat on kestettävä ja rakastettava sitä kaikesta huolimatta.

Palaan nyt aikaan ennen tätä ponin omistamista. Muistan vieläkin sen unelmoinnin ajan. Kun en pystynyt ajattelemaan muuta kuin omaa ponia. Piirtelin, unelmoin, suunnittelin, jankutin ja taas unelmoin. Sitä kesti monia vuosia, mutta olen äärimmäisen kiitollinen ja helpottunut siitä, että tuolla jankuttamisellani en vienyt asiaa tuolloin eteenpäin. Olin aivan liian nuori, vastuuton ja kokematon omaan poniin. Ja nyt sen olen tajunnut, kun tätä olen näin kauan kokenut.  Bertta on aivan mahtava ensiponi, opetusmestari ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ja sain sen mielestäni aikaisimmassa mahdollisessa ajankohdassa, jossa se oli järkevää. Sillä kaikkea ei voi oppia hevoskirjoja ja nettipalstoja lukemalla. Vain tekemällä oppii, kuuluu viisas sanonta ja tässäkin asiassa se pitää paikkaansa erinomaisesti.

Kirjoitan nyt vielä asian eri ulottuvuudelta. En usko että olen ainoa joka seuraavaa asiaa ajattelee, aika useinkin. Nimittäin vapaa-ajan puute ja stressi. Oli niin helppoa, kun oli vuokraponi. Joku hoiti sitä muina päivinä, itse kävin 2-4 kertaa viikossa ratsastelemassa. Näin kavereita ja minulla oli enemmän aikaa kaikelle muulle. Niitä ei nykyään -sen enempiä liioittelematta- ole melkeinpä yhtään. Tottakai kaverisuhteet kärsivät siitä, varsinkin kun kaveripiiri on laajentunut suuremmalle alueelle. Kaikkia ei voi nähdä koulupäivän aikana. Mutta, se todellinen ja ikuinen ystävä, odottaa tallilla aina kun sinne menen. Hevonen ei muistele pahalla, jos sille sanoi vähän tiukemmin edellisenä päivänä, se ei muistele, kuinka napautit sitä raipalla ehkä vähän turhasta asiasta, eikä se kerro salaisuuksiasi kenellekkään, ikinä. Se rakastaa vilpittömästi ja antaa anteeksi. Ja sille pitäisi aina olla samanlainen, no matter what. Rakastaa, antaa anteeksi ja kuunnella. Ja se kaikkien pitäisi aina muistaa kun hevosen kanssa tehdään mitä tahansa. Kunnioitus, luottamus ja kuuntelevaisuus ovat kaikkein tärkeimmät asiat tässä suhteessa. Vaikka hevonen ei osaa puhua, sen kanssa käydään laajempia ja syvällisempiä keskusteluja, kuin ihmisen kanssa ikinä voisi käydä. Hevonen, ja moni muukin eläin, voi olla paras ystävä, mitä elämässä koskaan voi saada.

Oma poni sanana tuo, ainakin minulle, mieleen täydellisen, siistiharjaisen, kiiltäväkarvaisen kilpaponin, jolla on viimeisimmät hittivarusteet tip top kunnossa. En ymmärrä miksi se menee niin. Joskus sitä miettii, että onko ratsastus enää oikeasti hevosen kanssa harrastamista ja kilpailemista, vai onko siitä tullut täysin varusteurheilua. Kyllä siitä mielestäni ainakin osittain on tullut, mutta silti tämän materian ei saisi antaa sokaista itseään. Mielestäni on tietenkin kiva, jos on hyvät ja laadukkaat tavarat, mutta tärkeintä aina kuitenkin on varusteiden sopivuus niin hevoselle kuin ratsastajallekin. Ja nehän tuovatkin lisää ulottuvuuksia ratsastukselle, jos niitä on enemmän. Silti se tärkein varuste pitää pitää parhaimmassa kunnossa ja se on taas se tallilla odottava karvaturpa.

Toivon että tämä teksti herättää ajatuksia, sillä aiheesta ei koskaan pysty puhumaan liikaa.

Sain nyt ihan kunnolla tässä avautua ja paljon ajatuksia jäi vielä päähäni. Niitä on kuitenkin vaikea kirjoittaa sanoiksi tänne teidänkin luettavaksi, kun niitä itsekseen on vain ajatellut. Jos jotain jäi ihmetyttämään joku asia tai haluaa muuten vain kirjoittaa omia ajatuksiaan tänne, kommentteja saa laittaa ihan kuinka paljon haluaa!