Kovia kokenut? ~

Olen tällä hetkellä kipeänä kotona ja tuli sellainen fiilis, että nyt pitäisi kirjoittaa jotain blogin puolelle. Kuulumisista ei ole oikein kamalasti sanottavaa, sillä nyt pariin päivään en ole tallilla käynyt. Kuitenkin sen verran voin kertoa, että ilmoitin meidät toukokuun alussa järjestettäviin harjoituskisoihin! Koulukisoissa menemme C-merkin kouluohjelman pitkän tauon takia ja estekisoissa ristikkoluokan! Tavallaan unelmani on siis toteutumassa. Saamme startata vielä Betun kanssa pikkuluokassa estekisoissa. Huikeeta! Siitä pääsenkin tämän postauksen perimmäiseen ideaan.

Olen todennut näiden reilun kolmen ja puolen vuoden poninomistajavuoden aikana sen, että usein asiat opitaan kantapään kautta. Kokemukset kasvattavat monella tavalla ja usein monesta päästään yli, joskus hitaammin ja vaivalloisemmin, joskus helpommin ja nopeammin.

Bertta ei varsinaisesti ole aivan unelma ensiponiksi. Luonteeltaan ja ratsastettavuudeltaan kyllä, mutta muilta osilta en niin uskaltaisi sanoa. Ensinnäkin, Betun hoito tulee melko kalliiksi. Kesäihottuma, joka pahenee vuosi vuodelta, ei todellakaan ole helpoin mahdollinen hoidettava. Entisessä kodissaan poni ei oireillut pahasti, mutta ympäristö ja muut asiat ovat vaikuttaneet asiaan siten, että nykyään Betu ei ilman ihottumaloimea kesällä oikein pärjäisi. Kaiken maailman tökötit ja varusteet on kokeiltu ja silti tuntuu, ettei ongelma häviä. Sen kanssa sinnitellään, vaikka raskasta se joskus onkin. Tähänkin on tottunut siinä mielessä, että hoitotoimenpinteet tulevat selkärangasta ja kutinaan sun muuhun oireiluun osaa suhtautua pienellä varauksella. Ei sitä huolestu enää niin pienestä, sillä tietää miten poni reagoi mihinkin ja mistä tietyt oireet johtuvat.

Toinen juttu on jalat. Voi, ne jalat. Iän mukana tuoma nesteily on tälle tytölle erittäin tuttu juttu jo. Mm. seisoskelu tarhassa ja auringon porotus saavat aikaan melkoista nesteilyä ponin jaloissa. Siihen on totuttu ja siihen osaan jo suhtautua mielestäni hyvällä tavalla. Yleensä kävelyttelyn jälkeen suurin osa nesteestä on lähtenyt kiertoon, jolloin tämä on normaalia. Vasta jatkuvaan tai erittäin huomattavaan turvotteluun suhtaudun vakavammin.

Betun jalat ovat toden totta aiheuttaneet meikäläiselle päänvaivaa. Ensimmäisenä talvenaan poni kehitti impparin kuraruvesta, johon sitten syötimmekin lääkettä ja poni oli parisen viikkoa saikulla. Muistan, kuinka turhauttavalta se tuntui. Hah, olisinpa vain tiennyt mitä joudun vielä tulevaisuudessa kestämään.

Seuraavana talvena poni sitten todella pelästyttikin meidät. Ei osattu sanoa oikeen, että mistä jalkaan ilmestynyt patti johtui ja siihen, täytyy myöntää, emme osanneet suhtautua tarpeeksi vakavasti alussa. Kyseessä olikin jännevamma, jonka takia koko elämämme ponin kanssa muuttui. Monen monta kyyneltä tuli vuodatettua, kun mikään ei tuntunut sujuvan. Estehyppelyiden päättyminen tuntui erittäin musertavalta, sekä omasta puolestani että myös ponin. Betu rakastaa sitä hommaa sydämensä pohjasta. Se on ikään kuin luotu siihen. Se tuntui todella pahalta, kun sai kuulla että hyppääminen päättyy tähän. Jalan kanssa oli muutenkin paljon ongelmaa. Kipsi, jonka ell. jalkaan laittoi, aiheutti ilmeisesti jonkinnäköisen tulehduksen jalkaan, jonka takia poni sai voimakkaita tulehduskipulääkkeitä. Lääkityksestä seurasikin sitten mahahaavan alku, joka todella pelästytti. Ponille tuli ähkyn oireisiin sopiva kohtaus illalla, joka siis eläinlääkärin mukaan johtui mahahaavasta. Siihen saatuamme suojalääkkeen, jatkoimme lääkityksen loppuun. Iho alkoi sen ansiosta parantua ja jännekin parantui pikkuhiljaa.

Muutama kuukausi pelkkää taluttelua, josta poni ei tehnyt välillä mitenkään helppoa. Ihmeelliset sekoamiset taluttelulenkeillä saivat joka ikinen kerta sydämen hakkaamaan. Mitä jos jalka menee uudestaan? Pahemmin?

Paranteluprosessin ensimmäiset kävelyt, ravailut ja laukkailut selästä tuntui niin huikealta. Etenimme rauhassa ja varovasti. Se todella kannatti. Hermoja kaikki tämä raastoi ja joskus muistelimme sitä perheeni kanssa. Aina se tuntuu yhtä pahalta.

Lähinnä tunnen kaikesta tuosta kateutta. Kateutta niille, joiden hevoset ovat pysyneet terveinä ja jotka ovat päässeet kehittymään. Kehittymään ja kilpailemaan. Kilpailemaan yhä isompiin luokkiin ja kilpailuihin. Sinne, mihin mäkin olisin mahdollisesti voinut päästä, jos mitään näistä jutuista ei olisi tapahtunut.

Pitäisi kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että tällä hetkellä poni on siinä kunnossa, missä se voi olla. Voimme silloin tällöin pitää hauskaa pienillä kavaleteilla ja muuten tehdä kaikkea sitä, mitä ennenkin. Nykyään itselläni ei itsevarmuus riittäisi isojen esteiden ylitykseen, sen verran on kaikesta jäänyt jälkiä. Joskus kuitenkin varmaan tulen taas hyppimään isompiakin luokkia, toivotaan niin. Tällä hetkellä olen kuitenkin erittäin onnellinen tuosta ristikkoluokasta, missä pääsemme starttaamaan. Paluu radoille, juhuu! Naurettavaa, mutta en usko, että kukaan voi täysin ymmärtää mun tunteita tässä jutussa. Se, että poni pääsee taas estekisoihin. Se, että päästään yhdessä starttaamaan esteluokassa. Maahankaivettujahan noi ovat entiseen menoon verrattuna, mutta silti! Tuntuu siltä, että tää kaikki palkitsee mut siitä kaikesta, mitä oon Bertan eteen tehnyt. En malta odottaa!

Tuntuu niin hyvältä joskus kirjottaa tänne muistellen vanhoja. Joskus niitä vaikeampiakin aikoja. Ehkä joku, joka on nyt samassa tilanteessa, missä mä olin tuolloin, saa tästä jaksamista. Jos näin olisi, olisin onnistunut.

Yksi elämäni parhaista viikoista. Niinisalo ♥

Tällaiset postaukset kirjoitan yleensä täysin ajatuksieni mukaan. En lue tekstiä myöhemmin, se on tässä ja nyt. Sen takia jotkin kohdat voivat olla tosi sekavia. Pääpointtina kaikessa kuitenkin on, että olen kiitollinen nykytilanteesta ja kaikki kokemukset ovat kasvattaneet niin mua kuin meitä Betun kanssa, yhdessä.