Life is ups and downs..

En oo ehtinyt kirjottaan tätä postausta kun vasta nyt. Koitan silti selittää tän ajatuksella ja silleen syvällisesti, koska oon jo saanut miettiä asiaa ja muutenkin kaikkia maailman asioita rauhassa.

Keskiviikkona eläinlääkäri tosiaan tuli ultraamaan Bertan jalan. Poni seiso superhienosti ultrauksen ajan! Vähän varmaan ihmetytti ponia.. Ja melkeinpä heti selvisi että ponilla on hankkari. Jalka kipsattiin ja prosenteiksi sanottiin jopa noin 40 %. Lisäksi kuultiin, että Bertasta ei enää hyppyhevosta tule. Toi viimenen tuli kun potkuna mahaan. Pidin kumminkin itteni kasassa siinä, ihan vaan sen takia että poni pysyy rauhassa ja muutenkin oisin vähän ammattimaisempi (tosi tyhmältä kuulosti toi vika). Jalka olisi siis pitänyt kuulemma kipsata ihan alussa jo, koska nyt se oli jo pahentunut paljon. Toi oli ehkä se toisiks kauhein asia. Olin kumminkin ratsastanut kaks kertaa melkein normaalisti ja B oli saanut yhdellä talutuslenkillä kauhean sätkyn junasta.
Tunsin itteni tosi kamalaks, vastuuttomaks ja ymmärtämättömäks ihmiseks. Se oli ihan kauheeta ajatella, että kuinka paljon poniin on voinut sattua.. Kun katoinkin ponia niin mulla kävi kauheesti sitä sääliks. Niinku että miks just me, miks just Bertta ja miks me ei tajuttu.. Mutta asia nyt vaan meni noin ja se satutti myöntää.
En oo vieläkään tajunnut kokonaan että Bertan hypyt saatto loppua tohon lopullisesti. Se tuntuu vaan ihan mahdottomalta ajatukselta. Esteponin, joka ei rakasta mitään yhtä paljon kun hyppäämistä, hyppäämiset päättyy kuin seinään.

Kun eläinlääkäri oli lähtenyt, ekana soitin äidille uutiset ja en pystyny muuta kun vaan itkeen. Seuraavana oli kaikki kaverit ja vikana iskä. Kotona kerroin siskollekin. Se tuntuu vielä niin kamalalta ja lopulliselta, etten mä vaan pysty ajatteleen sitä.
Nyt mulla on jo kumminki parempi olo jo. Sentään poni jää henkiin, se on kaikista tärkeintä! Toi juttu sai mut miettiin kuitenkin ihan kauheesti asioita ja mä päätin, että mä en enää koskaan, en koskaan, kohtele ketään hevosta samanlailla, kun joskus mä kohtelin Berttaa jos meni vaan hermo. Muutenkin asiat meni tärkeysjärjestykseen ihan kunnolla.
Haluan olla toiveikas, viimeks kun Bertalla meni se toinen etunen vanhassa kodissa, sanottiin siitä samaa. "Ei tuu hyppään enää koskaan" . Silti sillä on hypätty ja se on voinut tosi hyvin. Mutta en halua olla liian toiveikas, muuten totuus satuttaa vielä enemmän.

Mä toivon, että sain tohon niitä mun tunteita kirjotettua selkeesti esiin ja muutenkin tekstistä lukukelpoista. En siis enää oikolukenut tota. Välillä meinaan mun ajatukset on niin sekaisin ja niin nopeesti vaihtuvia, että en osaa tuoda niitä kunnolla esille tekstinä. Toivottavasti kuitenkin tajuatte.

Bertta on ollut tosi kiukkunen nyt. Sitä turhauttaa tää kaikki seisominen ja yksin oleminen. Se on tosi kauheeta kattoo kun ei voi oikein auttaa. Nyt aletaan kuitenkin mahdollisuuksien mukaan ottaan joku poni mahdollisimman usein mukaan kävelylenkille, että Bertan ei tarvitsis olla aina yksin.

Mulla on tänään edessä ensimmäinen kerta Amorilla. Mua jännittää tosi paljon, koska en oo ratsastanut kunnolla moneen viikkoon ja poni on niin herkkä. Mutta toivottavasti menee hyvin. Kirjoittelen tänään tai huomenna sitten siitä.