Mulla ei nyt ole oikein sellainen fiilis, että haluaisin kertoa itse ratsastuksesta mitään. En muista, milloin Bertta olisi oikeasti ollut tosi hyvä. En oo itsekään varma mikä ponilla on tai mikä mulla on, mutta hommat ei nyt vaan suju pätkääkään.
Bertalla on nyt siis edelleen projekti nimeltä satulansovitus käynnissä. Vanhahkolle, järjettömän isosäkäiselle, muutenkin jo takakorkealle ja vieläpä laskeutuneen selän omaavalle ponitammalle ei ihan helposti hyvää penkkiä löydy. Nyt on kuitenkin pari oikeasti ihan varteenotettavaa istuinta käsillä ja saattaakin olla, että olemme vihdoin löytäneet etsimämme.
Mutta siis, ratsastuksesta sen verran että joka ikinen kerta mitä olen oikeasti yrittänyt ratsastaa Berttaa, homma on mennyt penkin alle. "En mä osaa", "En mä tiedä mikä tätä vaivaa", "En mä jaksa" ja "Ei tää vaan toimi" ovat olleet erittäin yleisesti kuultavissa kentältä. Säädän koko ajan kaikkea turhaa ja epävarmuus siitä, miksi poni on niin outo, ei totisesti ainakaan vähennä säätöäni. Istunta on mielestäni mennyt aivan metsään lähiaikoina, katse laskeutunut taas sinne tutun ja turvallisen ponin niskaan ja kädet elävät aivan omaa elämäänsä vatkaten ja laskeutuen aivan liian alas.
Kyllä, nyt katson peiliin. Totta kai se poni siellä alla muuttuisi paremmaksi jos itse rauhoittuisin. Mutta kun se on vaan niin pirun vaikeaa... Kun ponin takaosa vispaa puolelta toiselle ja askelkaan ei tunnu täysin normaalilta, alkaa jo niitä miettiessä savu nousemaan korvista.
Päätinkin tänään, että tänään nollaan tilanteen. Tänään me taas palataan sinne alkujuttuihin. Tänään on se päivä, kun saan itseni kuntoon. Ihan vaan aluksi käynnissä, ilman satulaa. En tee ylimääräisiä asioita. Enkä ainakaan hermostu ponille. Tänään on se päivä kun me taas käännämme katseemme oikeaan suuntaan, eteenpäin. Ehkä se onnistuu heti, ehkä ei. Mutta tänään, saan oman pääni kuntoon ja poni tulee ehkä vähän viiveellä perässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti